LENTÄMISTÄ - TOIVOTTAVASTI EI MYÖS KURSSEILTA 2/2

VKO 13

Maanantaina käppäilimme Rossion asemalle, josta otimme junan Sintraan. Mielenkiintoinen seikka Lissabonin junissa ja metroissa on, että asemalta ei pääse ulos ilman voimassaolevaa lippua. Tuplatarkastuksen vuoksi tarkastajat eivät juuri julkisiin eksy, aivan kuten Madridissa ja Barcelonassa. Portossa julkisiin ei ole porttia, jonka johdosta tunnistan monet Porton tarkastajat jo kasvoilta.

Sintra on upea päivärektikohde. Se on kokonaisuudessaan kuin mielikuvitusmaailmasta ja katutaiteen määrä aiheuttaa jopa runsaudenpulan. Turistien paljous tuo toki mukanaan sen aikaansaamat ikävämmät viiteilmiöt. Nappasimme tuk-tukin vuoren huipulle, jonka hinnaksi sovimme 10 €. Hauska kokemus, vaikkei kovin turvallisen tuntuinen. Kuski oli mielipuoli turpasuu, joka ajoi milloin ilman käsiä, milloin ilman silmiä. Kyydin maksamisen jälkeen täytyy vielä ostaa lippu puistoon ja jatkaa ylös jalan tai bussilla. Mikäli näin pitkälle on päässyt, se kannattaa ehdottomasti. Palácio Da Pena sijaitsee puiston huipulla ja tästä Unescon maailmanperintökohteesta on upeat maisemat joka suuntaan.

Illalla suuntasimme kuuntelemaan fado-musiikkia muinaisimmalle ja ehkä myös kalleimmalle Lissabonin alueelle Alfamaan. Se ei tuhoutunut Lissabonin maanjäristyksessä 1755. Ravintola, jonka olin bongannut netistä oli kiinni. Ajauduimme FadoHouseen, joka oli kallis ravintola pullollaan turisteja. Äitini tilasi listalta halvimman punaviinin, joka kustansi 25 €. Tarjoilija tuli klassisesti toisen punkun kanssa kertoen, että tilaamamme viini on tilapäisesti loppunut, mutta tämä on jopa parempi: ”I can make it 25 as well”. No onpas ystävällistä. Viini kuitenkin maistui hyvin samanlaiselta kuin viini, jota olen Portossa ostanut ja makuni ei ole kallis. Googletin viinin uteliaisuudesta havahtuen, että tämä Loios on maksimissaan kolmen euron pullo. Portossa olen ostanut sitä tämän reissun jälkeen hintaan 2,68 €. Äiti pyysi tarjoilijan luokseen näyttäen pullon hintaa kännykästäni. Tarjoilija, joka oli toinen ravintolan omistajista, selitti joutuvansa maksaa verot, palkat, vuokrat. Hän meni neuvottelemaan hetkeksi miehensä kanssa ja lupasi pudottaa hinnan 20 euroon. Harva kehtaa valittaa huijaamisesta, sillä ei haluta pilata muiden iltaa. Tätä samaa pikemminkin ruoanlaittoon tarkoitettua viiniä kuskattiin jokaiseen pöytään. En voi suositella ravintolaa. Ruoka oli kallista ja mautonta, asiakkaita pidettiin tyhminä. Livenä kuultu fado-musiikki oli puolestaan tunnelmallista ja ammattitaitoista..

Sen sijaan ravintola, jota lämpimästi Lissabonissa suosittelen on Popolo. Se on tyylikkäämpi versio Zetorista, jossa ruoka on hyvää ja kohtuuhintaista sekä asiakaspalvelu loistavaa.

Tiistaina ostimme päiväliput julkisiin ja nappasimme sattumanvaraisesti vain jonkin bussin. Jäimme pysäkillä, joka oli parin korttelin päässä LX Factorysta, joka on kaupallisempi versio Helsingin Teurastamon teollisuusalueesta. Tämä trendipaikka on täynnä pikkupuoteja ja löytyy jokaisen hipsterin bucketlistalta. Paikka on aivan San Franscisco Bridgen alla. Se ei ole sillan oikea nimi, mutta arkkitehtuuriltaan se on täsmälleen samanlainen kuin Kaliforniassa seisova silta. Joen toisella puolen on myös pala Rio de Janeiroa, sillä siellä seisoo järkyttävän kokoinen Jeesus-patsas Cristo Rei.

Söimme portolaiseen hintaan hyvässä nepalilaisessa, josta jatkoimme jalan Torre de Belémille. Tässä kapeassa tornissa kävimme isäni kanssa ottamassa pakolliset turistikuvat. Aurinko paistoi kuumasti ja terassilla nauttiessamme b-vitamiinipitoisia virvokkeita onnistuin saamaan näkyvät aurinkolasirajat. Illalla teimme turistiajelun raitiovaunu 12:lla ja nautimme edullisemmassa ravintolassa, keskustan sivukadulla. Tarjoilija kaatoi kahvin ilmaiseksi isäni syliin.

Keskiviikkona lähdimme aikaisin aamulla Carcaveloksen rannalle. En ole tavannut portugalilaista taksikuskia, joka osaisi englantia. Ei osannut tämäkään, joten juttelin matkan hänen kanssaan portugaliksi. Hän toisteli: ”Falas muito bem português”, vaikka todellisuudessa keskustelu oli hyvin alkeellista. On kuitenkin mukava huomata, että pystyn jo edes siihen. Rannalta jatkoimme junalla Cascaisiin, jonne meidän ja lukuisien turistien lisäksi sinne oli saapunut Portugalin armada.

Torstaina kävimme Embaixada do Porton kauppagalleriassa. Käynti ehdottomasti kannattaa, mutta itse en mitään sieltä ostaisi. Kävimme lounaalla nepalilaisessa buffetissa, josta harhailimme lopulta istumaan Lissabonin lääkiksen eteen. Siellä oli mielenkiintoinen patsas, jonka eteen ihmiset olivat jättäneet kivilaattoja ja kukkia. Ajattelimme aluksi, että joku pidetty lääkäri oli vasta kuollut ja sen vuoksi vanhat asiakkaat ja tutut ovat jättäneet hänen nimeään kantavat muistolaatat tämän pyhimyspatsaan eteen. Todellisuudessa patsas ei ollut pyhimys vaan itse lääkäri Sousa Martins, joka myrkytettiin kuoliaaksi 1800-luvun lopulla. Hänen kuolemansa jälkeen Lissabonissa syntyi uskomus, että tämä lääkäri tekee ihmeparannuksia vielä kuolemansa jälkeen. Katolinen kirkko ei ole tunnustanut lääkäriä pyhimykseksi. Paikallisia tuli jatkuvasti sytyttämään kynttilän, jättämään kukan, läheisen kuvan, jonka toivotaan parantuvan ja lopuksi ristinmerkin. Monessa kivilaatassa luki vain OBRIGADO eli kiitos.

Päätimme palata eri reittiä takaisin, joka oli hyvä valinta. Löysimme huomattavasti paikallisemman Martim Monizin aukion, jossa nautimme sangriat ja käväisimme elämäni hämmentävimmässä basaarissa. Siellä kukaan ei yrittänyt tyrkyttää eikä myydä mitään. En olisi sieltä kyllä mitään ostanutkaan. Kävimme syömässä Restaurante Himalaiassa, jossa oli erinomainen buffet.

Perjantaina metromatkalla lentokentälle vaunuuni tuli katumuusikko, joka soitti haitaria pitäen kaulassaan hiluämpäriä. Haitarin päällä seisoi pieni koira, joka piti suussaan vastaavanlaista, huomattavasti pienempää ämpäriä. Se sai hymyn huulilleni, joten annoin koiran ämpäriin oikein mielelläni 20 sentin kolikon. Tarkoituksenani oli ehtiä Lissabonista vielä kuntosalikurssille Portoon kolmen aikaan, koska olin kuitenkin skipannut kaikki viikon oppitunnit. Olisin ehtinytkin hyvin kolmeksi, ellei Lissabonin lentokentällä olisi tullut hälytystä. Hälytys alkoi soida juuri, kun olimme pääsemässä lentokoneeseen. Ulina jatkui puoli tuntia, jonka aikana kukaan ei juuri tiennyt, mitä tapahtuu. Henkilökunta puhui kiivaana radiopuhelimiinsa matkustajien ottaessa snäppejä hauskoine ilmeineen. Ulinan loppuessa kuului kollektiivinen, helpottunut huokaus ja ihmiset taputtivat aidosta ilosta. Minäkin.

Lauantaina seurasimme jännittyneinä Benfica-Porto –peliä Bonapartessa. Sieltä suuntasin erään seurueen jäsenen kanssa syömään Copos & Cusquices -tapasravintolaan, josta matka jatkui ESN:n Don’t Tell Your Boyfriend –bileisiin. Yleensä Erasmus-bileissä on ollut aika tasainen sukupuolijakauma, mutta näissä bileissä varmasti yli 80 % asiakkaista oli miehiä. En ihmettele yhtään, jos bileillä on tuollainen nimi.

VKO 14

Maanantaina Activities of Exploring the Nature –kurssilla lähdimme koululta pyöräretkelle Matosinhosiin. Sain alleni lähes jarruttoman maastopyörän ja päähäni kiipeilykypärän. Portugalilaisten ajokulttuurin tiedostaen oli jännittävää ajaa letkassa moottoritiellä. Kun olimme kulkeneet parisenkymmentä minuuttia, joku huomasi yhden opiskelijan puuttuvan joukosta. Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin se kaikkein pahin. Kukaan muu ei tuntunut olevan huolissaan, eikä lopulta huolta ollutkaan, sillä etsintäpartion avulla hän oli jälleen joukossamme kymmenen minuutin jälkeen. Matosinhosissa harjoittelimme kiipeilysolmuja ja kruisailimme pyörillä koko päivän.

Illalla menin jälleen seuraamaan auringonlaskua Virtudes Gardeniin. Paikasta löytyy aina Erasmus-tuttuja. Otin kuvan espanjalaisesta koirasta, joka puri intohimoisesti Portugali-palloa rikki. Tarkoituksenani oli aluksi käyttää tätä kuvaa, kun Suomi voittaa Portugalin jalkapallossa. Niin.

Keskiviikkona oli lähtö Algarven Albufeiraan, jossa puhutaan kuulemma enemmän englantia kuin portugalia. Siellä oli Erasmus National Meeting, "Erasmus-vuoden paras tapahtuma". Siellä käytyäni en voi kyseenalaistaa. Kalliimpi kokemus, mutta sen arvoinen. Allasbileitä, rantabileitä, tuhansia Erasmus-opiskelijoita. Reissu maksoi 155 €:a, johon kuului bussikuljetuksien lisäksi majoittuminen hienossa neljän tähden hotellissa, pari lounasta ja pääsylippu kaikkiin bileisiin. Bussimatka Albufeiraan oli pitkä. Aluksi odottelimme kylmässä busseja, jotka olivat yli kaksi tuntia myöhässä. Sen jälkeen alkoi hulina siitä, kuka mahtuu mihinkin bussiin. Pedagon käyttämillä bussijaoilla, jotka olisivat menneet esimerkiksi hotellihuoneen mukaan, olisi säästetty puoli tuntia. Odottamisen otamme nykyään aina huumorilla, sillä se kuuluu kaikkiin ESN:n tapahtumiin. Matka Portosta Albufeiraan on pitkä, joten oli hyvä, että ajoimme yön yli. Oli puolestaan huono, että tsekkien kanssa jouduimme espanjalaisten bussiin. Kaikella rakkaudella heitä kohtaan, mutta tuoreen tutkimukseni mukaan he ovat maailman kovaäänisin kansallisuus, kuin musiikkikasvattajat talvipäiväbussin paluumatkalla.

Olen liian vanha kertomaan yksityiskohtaisesti Algarvesta, mutta kerrottakoon, että reissuun kuului käynti vesipuistossa, leikkimistä meressä aaltojen kanssa ja kaikenlaisia juomapelejä. Ensimmäisen yön jälkeen koko Erasmus-väkeä uhattiin sillä, että meidät häädetään hotellista huonon käytöksen vuoksi. Joitakin hotellihuoneita oli tuhottu, tuoleja heitetty ikkunasta ynnä muuta tyhmää. Paluumatkalla Portoon oli hämmentävää ajatella, että nyt edessä on vielä viikon pääsiäisloma.

VKO 15

Päätin jäädä Portoon, kun ystäväni pyysivät minua road tripille Andaluciaan, Espanjaan. Viime aikoina olin viettänyt niin vähän aikaa Portossa, että oli hyvä hengähtää ja palata jälleen salille. Tiistaina ja keskiviikkona olin ystävieni kanssa katsomassa Champions League –otteluita Adega SportsBarissa. Keskiviikkona kävin Zoen kanssa lounaalla Garagessa, josta mainitsin aikaisemmassa kirjoituksessani. Tämän salaravintolan ovi aukesi nyt minulle ensimmäisen kerran. Ruokavaihtoehdot eivät olleet kala-allergikolle päätä huimaavia, mutta paikka oli ehdottomasti kokemisen arvoinen.

Lauantaina karkasin Porton pääsiäishulinoita Bragaan, Portugalin uskonnolliseen keskukseen. Portoa kutsutaan yleisesti taloudelliseksi keskukseksi, Lissabonia puolestaan kulttuurilliseksi. Alunperin tarkoituksenamme oli mennä seuraamaan Braga-Porto -ottelua, mutta se myytiin loppuun jo alkuviikosta. Menopaluulippu Bragaan maksoi vain 2,5 € ja kun varmistelin, miten junalippu voi olla niin edullinen, myyjä vastasi: "We are very nice people." Portugali on edullinen, mutta suomalaisen paremman ostovoiman tietävät kaikki Baltiasta etelään jopa hyvin liioiteltuna. Minulta on tosissaan kysytty, onko kaikilla suomalaisilla uima-allas pihalla ja eivätkö suomalaiset haekin Tallinnasta alkoholia helikopterilla. Kyllä ja kyllä. Bragalainen oppaani haki minut autollaan juna-asemalta, josta suuntasimme suoraan Bom Jesukseen, joka on varmasti Bragan hienoin ja tunnetuin nähtävyys. Sympaattinen kaupunki kaikin puolin.

VKO 16

Koska maanantaina oli 2. pääsiäispäivä ja täten vapaata, lähdimme tsekkien ja espanjalaisten kanssa autoretkelle Aroucaan. Aroucassa oli pitkä Passadiços do Paiva –reitti, joka koostui pääosin puisista portaista. Vähintään 25 asteen lämmön ja korkeiden nousujen vuoksi ei ollut ihme, että espanjalaiset palasivat pian autolleen jatkaen matkaansa Aveiroon. Tämä retkikohde voi olla ikävä sellaiselle, jolla on ongelmia esimerkiksi polvien kanssa. Reitti on yhteen suuntaan 8,7 km. Olin kuullut eräältä portugalilaiselta, että reitin puolivälissä on erinomainen paikka pulahtaa. Leikkiminen joessa oli uhkarohkeaa, sillä virtaus oli erittäin voimakas ja kiviä oli siellä sun täällä liukkaina kuin luistelukentät. Olimme kohteessa sen verran kauan, ettei Aveiroon asti olisi ollut järkeä enää ajaa. Päätimme käväistä Espinhossa, joka oli täysin villi kortti. Kukaan ei tiennyt paikasta mitään. En voi kyllä suositella, vaikka sattumalta yhden liikunnan kurssilaisen siellä näinkin sen viidentoista minuutin aikana, jonka kaupungissa vietimme.

Tsekit kertoivat, miten heillä vietetään 2. pääsiäispäivää. Se muistuttaa hieman meidän palmusunnuntain virpomiskulttuuria. Tsekeissä tosin tämä on suunnattu aikuisille, ilman roolivaatteita, ja jokaisella ovella juodaan shotti. Miinuksena on puolestaan se, että melkein kaikilla on seuraavana päivänä töitä tai koulua.

Tiistaina opintoni jatkuivat ja nauhoitin yhden biisin hienossa Estudios Sá da Bandeirassa. Kolmetuntinen kokemukseni oli mahtava. Sieltä suuntasin ensin Adegaan tapaamaan ystäviäni. Jatkoimme ESN:n karaoke-iltaan, jossa osallistuin laulukilpailuun, josta voitin pääsiäissuklaat mukaani. Karaokeisäntä oli ulkonäöltään Jimmy Fallonin ja Ted Mosbyn sekoitus, energiatasoltaan kuin Kimi Räikkönen. Täysi vastakohta Breyner85:n karaokeisännästä, joka tanssittaa aina naisia, ellei ole itse mukana laulamassa. Viime torstaina Breyner85:ssä todistin teoriani siitä, että jos karaokeisäntä ei osaa laulaa itse asiakkaan biisiä, se tulee todennäköisesti vasta baarin sulkemisajankohtaan. Lauluvuorot menevät siis hyvin spontaanissa järjestyksessä. Liettualaiset ystäväni halusivat lähteä karaokesta klubille, mutta minä päätin jäädä, vaikken tuntenut paikasta vielä ketään muuta. Torstain karaokessa käy lähinnä vain brasilialaiset, joiden kanssa tulen aina hyvin toimeen, vaikkemme jakaisi yhteistä kieltä. Ystävystyttyäni eräiden brasilialaisten kanssa, sain kutsun perinteiseen brasilialaiseen grillitapahtumaan, joka on vappuaattona. Ei harmita niin paljoa, kun ei pääse nauttimaan Suomen vapusta. Osallistujien joukossa on 69 brasilialaista nimeä ja yksi suomalainen. Tämä osallistujalista muuten aiheutti tapahtumaketjun, joka saa skeptisen miehen miettimään kohtaloa.

Perjantaina ainoa oppituntini oli jälleen peruutettu niin, ettei tieto ollut rantautunut Erasmuksille saakka. Tässä on meillä on tosin peiliin katsomisen paikka, sillä edellisen tunnin aikaan olimme olleet Algarvessa. Haimme tsekeiltä koripallon ja menimme ulos pelaamaan 2 vs. 2 –pelejä. Illalla Adega vietti synttäreitään ja pienen oluen hinta lähti 10:stä sentistä nousten kymmenellä sentillä ylöspäin tunneittain. Kaikki ostivat aina maksimimäärän eli neljä olutta kerrallaan. En jaksanut jonottaa kuin kerran, sillä samoja huurteisia hamusi tuhannet nuoret. Kaikki tuntemani ihmiset tuntuivat olevan paikalla.

Lauantaina kokeilin ensimmäistä kertaa surffaamista, jonne unkarilainen Roland oli minua alkuviikosta pyytänyt. Kukaan ei ollut juuri laskenut, kuinka paljon meitä tarkalleen tulee, joten meillä oli hyvä tuuri, kun ryhmämme koko oli juuri ja juuri maksimimäärässä: 18 surffaria. Surffauksen hinta on 5 € per henkilö, mikäli ryhmä koostuu 8-18 henkilöstä. 5 €:lla saa opetuksen, laudan ja märkäpuvun. 1,5 h oli täysin optimaalinen aika, sillä surffaus oli fyysisempää kuin mitä odotin. Aallot olivat melko olemattomat, enkä ollut surffarina luonnonlahjakkuus, mutta aion mennä viikon päästä ehdottomasti uudelleen. Illalla menin viettämään iltaa espanjalaisille tytöille, josta lähdimme järkyttävän myöhään Erasmus-bileisiin Villaan, sillä olimme siellä vasta neljältä.

Sunnuntaina lähdin brassien kanssa Parque da Cidadeen kansainväliselle piknikille. Itse suosisin juuri tämänkaltaista yhteisöllistä puistokulttuuria 100 kertaa enemmän kuin klubeja. Ilman viiletessä lähdin parin brassitytön kanssa vielä Adega SportsBariin, jossa pyöri samaan aikaan jännittävä El Classico ja kuolettavan tylsä Porton peli.

Olen ollut yössä enemmän kuin fuksivuonna, ehkä kuukaudessa enemmän kuin Suomessa koko vuonna. Täytyy kuitenkin sanoa, että positiivinen ja avoin suhtautuminen uusiin tuttavuuksiin yöllä vaikuttaa myönteisesti täällä kulutettuun arkeen. Sain kutsun Opetustoimen hallinto ja johtaminen –sivuaineen haastatteluvaiheeseen, joten tulen sitä varten Suomeen 5.5.-14.5. Sopivasti koulusta on silloin jälleen lomaviikko. Ikävästi sen koko viikon Portossa (kuten muissakin opiskelijakaupungeissa) olisi Queima das Fitas, joita paikalliset kutsuvat vuoden parhaimmiksi kekkereiksi. Mutta oikeasti, Quiemaa mahtavampaa on tulla käymään Suomessa ja nähdä perhettä, ystäviä, sukua. Vietän viikonloput Helsingissä ja arkipäivät Jyväskylässä. Pikkulinnut laulavat, että jotain levyjulkkarikeikkaakin on kaavailtu Jyväskylän suunnalle.